Heippa! Nyt voisi olla sopiva aika lupaamalleni "treenipostaukselle". Heittomerkkien sisällä siksi, koska en koe itseäni tällä hetkellä mitenkään treenaavaksi urheilijaksi loukkaantumisen takia, josta kuntoutuminen vain venyy ja venyy. Varoitan myös negatiivissävyisestä tunnelmasta tekstissä, on vaikea olla positiivinen, kun itselleni tärkein asia, urheilu ja harjoitteleminen, estyy loukkaantumisen takia.
En oikein tiedä mistä aloittaisin. Useaan otteeseen olen jo maininnut, mistä kaikki lähti, joten sitä en tähän enää viitsi kirjoittaa. Tuntuu muuten, että toistan itseäni liikaa. Sanotaan siis vaan, että selkäni on rikki, ja suurin syy siihen, miksi minut kentällä näkee kahdeksan viikkokerran sijaan enää vain pari kertaa viikossa.
Viime fyssarikertani jälkeen sain luvan aloittaa hyppimisen ja polvennostojuoksun trampoliinilla, jota olen varsinkin nyt tehnyt lähes joka päivä muutamia minuutteja kerrallaan. Ei vie päivästä paljoa, kun aloitan aamun muutamalla hypyllä, tai iltapäivällä viihdytän naapureitani hyppimällä 19-vuotiaana trampoliinilla, kun taloamme ympäröi kolme muutakin trampoliinia, joiden hyppijöillä keski-ikä taitaa lähennellä 10 vuotta. No, eipä sillä niin väliä. Tietääkseni trampoliinihypyillä haettiin hypyissä ja juoksussakin syntyvää tärähdystä hiukan vaimennettuna - trampoliini kun antaa periksi. Tärkeää oli kuitenkin, että pystyn hallitsemaan keskivartalon niin, ettei se anna missään hypyn vaiheessa milliäkään periksi. Voitte siis vain arvata kuinka raskasta on tehdä edes kymmentä hyppyä, kun paketin täytyy pysyä yhtä suorassa ja tiukassa kuin puulauta.
Trampoliinin lisäksi olen yrittänyt tehdä keskivartaloa vahvistavia liikkeitä, mutta valehtelematta on pakko myöntää, että näiden liikkeiden tekeminen on vähentynyt huomattavan paljon. Siinä on skarpattava nyt oikein urakalla, jos koskaan haluan saada selkäni kuntoon. Näin uskon. Motivaatio on vain melko hankala pitää huipussa, kun päivän kohokohdaksi osoittautuu lantionnostot tai punnerrukset. Tiedän, etten ole ainoa selkänsä pahemmin loukannut urheilija, joten valitukset tuskin auttavat. Moni muu kärsii samasta vaivasta, ja jos he jaksavat punnertaa ja nostaa niitä lantioita niin p******, kyllä muuten minäkin!
Kuten jo aiemmin mainitsin, on kentällä käyntikertani vähentyneet huomattavasti, suorastaan radikaalisti. Kun on tottunut tekemään jotain säännöllisesti, ei sitä enää edes mieti. Menee vain, niinhän on aina kuulunut tehdä. Kun urheilija kohtaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa, on edessä väistämättä aika suuri muutos. Tarkoitukseni ei ole nyt kuulostaa liian "ammattimaiselta", en ole lähellekään sitä, mutta ns. tavallisen ihmisen, ei-urheilijan, on hankala käsittää sitä, miltä minusta tuntuu. En väitä, että tämän kaiken seurauksena elämältäni puuttuu merkitys, ei asiat niin huonsti ole, mutta iso osa musta joka tapauksessa puuttuu.
Nuorempana olin 100% varma siitä, että isona musta tulee suuri urheilija, joka elää urheillakseen ja urheilee elääkseen. No, musta tuli ihminen, joka elää urheillakseen ja urheilee elääkseen. Vain tuo "suuri urheilija" putosi laskuista pois. Tätäkään ei nyt tarvitse ymmärtää väärin, intohimoni ei vain enää ole ollut se maailman mestari tai euroopan mestari. Haluan vain urheilla. Treenata, kilpailla, onnistua. Tuntea, että oon oikeasti jossakin hyvä, edes keskivertoinen. Haluan yleisurheilla. Onko se liikaa vaadittu?
Tällä hetkellä treenaamiseni koostuu kävelykoordinaatioista ja tukilihaksista. Juosta en saa, mutta täytyy taas myöntää, että joissain tapauksissa olen tästäkin kiellosta luistanut. On melko hankalaa vetää 4-vuotiaille treenejä, jos niiden perässä ei välillä täydy juosta. Aitakoordinaatiot ovat tulleet uudestaan tutuiksi, ja toistaiseksi se tuntuu vielä ihan mukavalta. Mutta kuinka kauan, paha sanoa. Kentälle on ollut kiva mennä, kun tietää, että siellä näkee niitä parhaita ystäviä. Vaikka en ole siellä nyt viime vuotena kovinkaan paljoa aikaanbi viettänyt, tuntuu se siltikin yhä kuin toiselta kodilta, näin kliseisesti sanottuna. Se vain tuntuu niin luonnolliselta astua sinne, ja tuntea kohta puhki kulunut tartan jalkojen alla. Eli kootusti: treeniohjelmaani kuuluu aitakoordinaatiot ja syvöt lihakset. Ei niin palkitsevaa, mutta jotain.
Vieläkään en osaa sanoa selästäni tarkemmin. Onko rasitusmurtumaa (vaikka kuvissa ei näkynyt), onko välilevyn pullistumat kuivuneet vai onko niitä vielä, onko jotain muuta? Kivuton tämä ei ole vieläkään. Yksi päivä tein liian innokkaasti aitakoordinaatioita ja päälle kävellen ilman aitoja, seuraavana päivänä sainkin sitten kärsiä siitä oikein kunnolla taas. Alaselkä turposi ja kivut tulivat takasin. On hankala sanoa, kuuluuko kipu asiaan. Entä jos selkä ei vain ole tottunut tuohon kaikkeen, ja antaa ensioireet kipuna? Mutta toisaalta kun järjellä miettii, onko se normaalia, että jokaisen treenin jälkeen sattuu ja selkä turpoaa? No ei ole. "Urheilija ei tervettä päivää näe" -lause saattaa osittain pitää paikkansa. Pieniä vaivoja nyt on kaikilla, mutta kyllä urheilijan pitäisi todellisuudessa pystyä harjoittelemaan ilman ainaista pelkoa siitä, että kohta sattuu, tai koordinaatioita tehdessään valmistella mielessään illan hoitokeinoja turvonnutta selkää tms. varten. Ei kuulosta ihan fiksulta.
Miten nyt jatkossa? Jossain vaiheessa syksyä ja talvea mietin ihan tosissaankin lopettamista. Jos kaikki muutkin lopettaa niin miksen minäkin? Keväällä, kun haut yliopistoihin piti lähettää, aloin uudestaan miettiä urheilu-uraani. Jyväskylän vaihtoehto vaihtui Helsinkiin, osittain siksi, että Jyväskylä tuntui niin kaukaiselta vaihtoehdolta, kun kaikki valmentajat ja treenikaverit ovat täällä. Osittain siksi, että kotona on helpomi asua ainakin aluksi. Nyt tämäkin ajattelu on turhaa, koska opiskelupaikkaa ei tänä keväänä irronnut. Eli taas on pohdinnan paikka, mitä teen ensi vuoden. Urheilua en ainakaan aio unohtaa. Jos ja KUN saan selkäni kuntoon, on mieli taas kirkkaampi ja päätöksiä paljon helpompi tehdä. Ja ehkä silloin motivaationikin on taas huipussaan, että kaikki tämä jauhaminen tuntuu olleen aivan turhaa. Kuka tietää :)
Noniin. Nyt tuli taas romaanin pituinen kirjoitus ja hienoa jos jaksoitte lukea loppuun asti. Toivottavasti tämä selvensi edes vähän, omaa mieltäni ainakin selvensi huomattavasti. Jännä miten se kirjoittaminen voikin auttaa niin paljon selventämään omia ajatuksia, yksi syy miksi koskaan aloinkaan kirjoittamaan blogia. Kommenttia tulemaan, jos ajatukseni ihmestyttävät ja kummastuttavat, mutta tällä hetkellä en ainakaan keski lisättävää, pää lyö aika tyhjää.
Kuvakaappaus ensimmäistä SM-kisoista 14-vuotiaana
