Heippa kaikki!
Nyt ihan ensimmäiseksi varoitus siitä, että seuraava kirjoitus on pitkä ja tylsä, mikäli urheilu ei kiinnosta. Mieti siis kaksi kertaa jaksatko lukea vai et ;) Tässä teille pitkä tiivistelmä minusta sekä 18-vuotiaana nuorena että urheilijana.
Kuten kaikki varmaan tietää, oon itse urheilija. Koko elämäni koostuu tällä hetkellä pelkästään koulusta ja treenistä. Enkä mä valita. Tähän mennessä en oo antanut sille aihetta. Normaali päivärytmini on aamulla kouluun, kotiin syömään, treeneihin ja nukkumaan. Näin se on ollut aina, tai niin kauan kun jaksan muistaa. Viikonloppuisin ohjelma on muuten sama paitsi että koulun korvaa läksyt. Enkä mä vieläkään valita.
Totta kai tällainen elämä on raskasta, mutta toisaalta oon sen itse valinnut. 4-vuotiaana mut vietiin Esbo IF:n yleisurheilukouluun, kukaan ei mua koskaan kuitenkaan pakottanut. Nyt on mennyt 14 vuotta tuosta päivästä, ja edelleen mut löytää samoista Esbo IF:n harjoituksista, toki treenin laatu on muuttunut moneenkin otteeseen. Peruskuntokaudella löytyy mun ohjelmasta 7-8 treeniä (oletettavasti muuttuu ensi kaudeksi), eli jokaiselle päivälle yksi, ja viikonloppuisin useempi.
Totta kai välillä on päiviä, tai jopa viikkoja, kun treeneihin meno ei voisi vähempää kiinnostaa. Niitä tulee jokaiselle ja se on ihan normaalia. En muista kautta, jolloin en talvella olisi ollut loukkaantuneena. Se syö urheilijan voimia ja kiinnostusta lajia kohtaan, ja saa usein myös miettimään miksi ihmeessä mä tätä lajia teen kun aina oon rikki. Viime kevät meni mulla selän kanssa temppuillessa. Uuden vuoden-aattona kramppasi, ja ensimmäisen kerran pääsin heittämään kunnolla vasta lumen sulettua. Toissa vuonna oli jalka kipsissä jalkaterän vamman takia, kolme vuotta sitten tulehtui niin sääriluut, pohjeluut kuin pohjelihaksetkin. Siinä meni vähän reilu puoli vuotta. Edelleenkään en kuitenkaan valita. On useita, jotka joutuvat lopettamaan uransa vammojen takia. Joissain tapauksissa se on ihan ymmärrettävää, kuten nyt vaikka esimerkkinä Jukka Keskisalo. Itselläni loukkaantumiset on kuitenkin aina antanut uuden syyn nousta ja näyttää mihin oikeesti pystyy. Ne on antanut lisää tahtoa, sisua pärjätä.
Multa on muutamaan otteeseen kysytty kenen takia mä oikein teen tätä. En väitä, että se olis maailman tyhmin kysymys, mutta ehkä aika lähellä sitä. Ihminen joka tässä iässä käyttää kaiken aikansa urheiluun ja kouluun, ei mun mielestä voi tehdä tätä kenenkään muun kuin itsensä takia. Uskon, että kuulun siihen vähemmistöön 18-vuotiaista nuorista, jotka jättää juhlimisen väliin treenien takia ja jotka herää lauantai- ja sunnuntaiaamuina klo 9 treenaamaan, joskus jopa aikaisemmin. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, kyllä mä juhliakin voin, mutta se on sitten täysin oma valinta että kumpi on tärkeämpää. Mun mielestä jopa huippu-urheilijalla pitää olla mahdollisuus molempiin. Tärkeysjärjestykseen laitettuna totta kai.
Niin miksi mä kirjoitan tästä kaikesta? En tiedä. Mulla on takana ehkä tähän asti vaikein ja huonoiten mennyt kausi. Enkä mä kaipaa sen osin mitään erikoissääliä. Voin ja syytänkin siitä vain itseäni. Tän takia tykkään olla yksilölajin urheilija. Ikinä ei lopulta voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Jo viime talvi näytti testien perusteella mun sen hetkisen kunnon. Se ei ollut hyvä. Lähes kaikki testitulokset oli järjestäen huonompia kuin aikaisemmat. Tammikuun alusta aivan toukokuun loppuun kärsin selkävammasta, joka esti sen tärkeimmän eli normaalin treenaamisen. Kun selkä taas pikku hiljaa alkoi kuntoutumaan, oli jokin muukin pielessä. Tulosta ei syntynyt ja olo oli koko ajan normaalia löysempi. Treeneistä jäi järjestäen huono maku. Osa treenistä saattoi kyllä sujua hyvinkin, mutta päälimmäisenä mieleen jäi aina pettymys. Näin ei ollut tietenkään jokaisen treenin jälkeen, mutta kuitenkin. Ja niinhän se on, että aina kun yksi ongelma saadaan pois alta, toinen ilmaantuu nurkan takaa. Näin on ollut myös mun kohdalla. Selkä pilasi kevätkauden, hermotusvaurio jaloissa kesän kilpailukauden.
Jo kauden ensimmäinen kilpailu näytti karun totuuden. En tosiaankaan ollut siinä parhaassa kunnossa, kaikki tehot oli poissa eikä mikään toiminut. On ihan turha yrittää hypätä pituutta tai heittää moukaria, kun jalat ei toimi niin kun pitäisi. Teit sitten mitä tahansa, oli tulostaso kuitenkin samaa kuin se muutama vuosi aikaisemmin oli ollut. Tehdä nyt 18-vuotiaana samoja tuloksia kuin 14-vuotiaana. Ei kauheen palkitsevaa.
Tätä samaa on nyt jatkunut koko kesän, mikä aiheuttikin sen, että olen tänä vuonna suuntautunut lähes pelkästään moukariin. Se on ainut laji, jossa tulostaso on säilynyt samana viime vuoteen nähden - ilokseni jopa vähän noussut. Mutta koska mikään muu laji ei näytä kulkevan kuin taaksepäin, tiedän että jopa moukari voisi kunnon ollessa kohdallaan lentää jopa lähes kymmenen metriä pidemmälle.
Vaikka urheilukenttä on ainut paikka kodin lisäksi, välillä jopa se ainut, jossa todella voin hengittää ja rauhoittua, täytyy myöntää, että näin vaikean kauden jälkeen tekisi jo mieli antaa periksi, unohtaa yleisurheilu muutamaksi viikoksi, ja vasta sen jälkeen aloittaa uusi entistä parempi peruskuntokausi. Mutta vaikka ajatus tuntuisi kuinka houkuttelevalta tahansa, on mulla vielä parit ns. tärkeät kisat jäljellä. Ja koska lajiksi on valikoitunut moukari, on mulla sen osin kautta jäljellä vielä reilu kuukausi.
Luovuttaminen. Ei. Se ei kuulu mun sanavarastoon. Urheilijan elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä sellaista voisi olettaakaan. Jokaiselle tulee huonoja kausia, ja toivon, että tää on se mun umpisurkea vuosi. Ei, en vaan toivo vaan uskon. On turha jäädä pelkäämään uutta epäonnistumista, silloin on aivan varmaa, ettei niitä onnistumisiakaan tule.
Mä tiedän, että osaan ja pystyn. Nyt täytyy vaan miettiä miten mä sen näytän. Mutta mä keksin kyllä keinon, ihan varmasti.
.jpg)
